sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Ella Tahkolahti: Musta meil on aika samanlaiset lähtökohdat, vaik meidän duunit onkin aika erilaisii.
Jussi Suvanto: Nii, no laitetaan toi siihen.
ET: Joo.
JS: Käsitellään aika henkilökohtasia asioita, vaikkei ne sinällään näykään niissä. Niinku vaikka se sun häpeä-duuni siellä Beelitzissä. Se oli musta tosi hyvä ja kun mä olin ite aatellu sit tehdä sen mun Häpeän kierteen, niin mä kelasin että vittu, sä olit tehny sen jo paremmin. Alko melkeen masentaa.
ET: Musta sä vedit Häpeän kierteessä kaikki pisteet kotiin niin hyvin, et tuli kauheet paineet olla seuraavana vuorossa Välivuodessa. Piti tosissaan skarppaa, ettei olis ainakaan paljo huonompi. Ei sentään alkanu masentaa ku oli vielä mahollisuus näyttää mihin pystyy. Vähän hävettää silti.
JS: Mikä?
ET: Aika moniki asia. Alisuorittaminen yleensä. Tarviin piiskurin.
JS: Niin, suorituspaineet on kyl yleensä aika pahat, etenki jos kelaa, miten jengi ottaa vastaan sen mitä on tehny. Siks pitäs aina ottaa riski, mut yleisömäärän kasvaessa siitkin tulee sit vaikeempaa. Etenkin musta jos on näin paljon läsnä hommissaan, niinku jossain performanssissa. Ehkä mä en siks ikinä kutsu ketään mun näyttelyihin. Tai siis kyl mä mietin aika paljonkin, kenet mä kutsun jonnekin näyttelyyn, lähinnä semmosii tyyppei, jotka haluun et näkis sen, joita vois kiinnostaa.
ET: Mä otan siinä kohtaa aina riskin ja kutsun kaikki. Ehkä karsinta tapahtuu jo duunien tekovaiheessa tai viimeistään valinnassa et mitä tulee esille. Joissain töissä mietin sitä, et kelle ne voi yleensäkään näyttää. Et haluunks mä et mun äiti näkee ku mä vedän pään vessanpönttöön? Se on sitä häpeää. Et hyväksyy sen et joku ei vaan tajuu mitä teet ja minkä takia, jos sillä nyt on jotain väliä että tajuuko kukaan. Tai välil tuntuu et hienovarasuus olis itsesensuuria katsojan takia.
JS: Just niin, yleens kun mä teen jotain niin mä valkkaan jonkun, jolle teen sitä, vähän niinku jonku rakkausrunon tai jotain, paitsi että se on paljon älyllisempää. Tavallaan et funtsii sitä, että välittyyks se, niinku ettei sitä ymmärretä väärin. Vaikkei sitä voi ikinä ihan välttää, mut ehkä mä pyrin johonkin semmoseen, että ne voi tavallaan ymmärtää miten haluu
ET: Mulle se ei oo ollenkaan niin tietosta tai varsinkaan älyllistä. Tai lähetin mä kerran postissa yhelle tyypille Tokoinrannasta kerättyjä linnunsulkia muovipussissa sen päiväkirjan kanssa. Se oli lähinnä pateettista. Mut varmasti toi kohteen valinta selkeyttää sitä mihin on pyrkimässä. Kunhan vaan ei haluu tulkita jotain maailmankuuluu teoriaa josta ei oikeestaan tajuu yhtään mitään. Semmoset on mun mielestä teoreetikkojen hommia vaikka saahan sitä kelaa mitä vaan.
JS: Niin, alkaa rassaa jos muka pitäs tuntee joku teoria, että vois saada jotain irti taiteesta. Jotenki tuntuu, ettei taiteilijat uskalla tarpeeks kokeilla omia juttujaan, vaan yrittää tehdä niistä mahollisimman populistisia, niinku et niis pitäs olla jonku Deleuzen ajatuksia. Eiks ne muka osaa ite ajatella? Ehkä se on jostain kiinnostavaa... Niinku musta on jotenki outoo, että on ihan sairaan hauskoi ja rentoi tyyppei, mut sit niiden taide on ihan sairaan jäykkää, niinku miks yht'äkkii pitää olla ihan sairaan vakava ja teoreettinen tai siis miks sen teorian pitää olla niin kuivasti esitettyy? Niinku et teenpä tämmösen teoksen ja kirjoitan siitä jotain name-droppailua täynnä olevan tekstin, että joku kuraattori tai kriitikko kiinnostus musta.
ET: Nimenomaan ei uskalla kokeilla omia juttujaan. Toisaalta jos on kokonaan irrallaan teorioista ja historiasta niin teokset voi helposti jäädä kiusallisella tavalla omakohtasiks terapiapläjäyksiks ja tiedostamatta huonoiks kopioiks jostain vanhasta. Se name-droppailu on vaan itelleenkin kesinkertasen duunin parantelemista ja tekemistä kiinnostavaks. Kyl taiteen pitäs edes jollain tavalla kommunikoida ilman selittäviä tekstejäki. Sussa mä tykkään siitä kuinka osaat päästää irti kontrollista ja olla silti välillä niin helvetin älykkö. Pissakakka ja persepano vastaan vaik joku Lippard. Se on tosi hämmentävää kuinka sun molemmat puolet vaan vahvistaa kokonaisuutta.
JS: Niin, no musta ne ei ikinä oo sulkenu pois toisiaan. Mut tavallaan silloin kun tekee [taidetta], niin pitäis yrittää unohtaa se teoria ja tukeutuu sit enemmän intuitioon ja sit jälkeenpäin funtsii teoriaa ja nimen omaan omaa teoriaa, ei siis mitään Kristevaa tai Debordia.
ET: Ei tietenkään sulje toisiaan pois, mutta se on harvinaista että on molemmat puolet esillä. Että sä voit esittää niin sanotusti vakavassa taidekontekstissa sun aakkos-animaatioo.
JS: Niin, mut se onkin paljon vakavampi ku vois olettaa. Niiku ne McCarthyn jutut mitä katottiin. Mut ei silleen, että mä alkasin väittää, että se muka käsittelis jotain nyky-yhteiskunnan vaikutusta lapsiin tai jotain, ennemminkin niitä asioita, joiden parissa on ite kasvanu, mut ei kummiskaan siitä lähtösin. Lähinnä musta jos mä teen vaikka jotain provosoivaa, niin mun pitää ainaskin ittelleni oikeuttaa se liittämällä se jotenkin mun omaan elämään.
ET: Ensivaikutelma siitä onki aika provosoiva, mutta ymmärrän pointin.
JS: Mut mulle siin oli ehkä tärkeintä se, että keksi niinku jonkun säännön, tai siis yleensä mulla on joku sääntö, mut sit pointti on et sitä voi ihan huoletta rikkoo. Ainakin jos on pakko, jos homma ei jotenkin muuten etene. Ehkä se johtuu sit turhautumisesta, että se sääntö on yleensä tehä jotain mahollisimman tyhmää.
ET: Mun säännöt vaihtelee ja niitä pitää oikestaan joskus keksiä lisää että homma etenis. Niinku vaikka ne minuuttivideot. Sääntö oli tehä jotain mitä ei ikinä oikeesti haluais tehdä. Vetää pää vessanpönttöön ja syödä toisen oksennusta. Samaan henkeen pissasin tarkotuksella housuun. Seki liittyy paljon siihen häpeään. Että löytää ittensä tilanteesta jossa ei ikinä olis kuvitellu olevansa eikä sitä voi myöntää kenellekään tai ainakaan kukaan ei osaa auttaa. Haluais vaan kadota ja unohtaa mitä tuli tehtyä. Siitä katoamisesta ehkä oliki kysymys mun Välivuoden näyttelyssä ja Häpeässä myös. Jotenki oli tosi helpottavaa päästä eroon niistä teemoista ainaki sillä erää.
JS: Niin, mustakin jotenkin tuntuu, että on jotenkin tän viiden vuoden aikana päässy käsitteleen itteensä ihan tarpeeks, niinku julkisesti ja ihan ittensäkin kanssa. Et nyt on jotenki tullu semmonen suvanto-vaihe, että ei niin paljon oo tarvetta etsiä itseään. Ehkä mulla, kun oon tehny jonkin verran perfromanssia ja muutenkin aika paljon käyttäny itteeni videoissa ja muussa, niin nyt on ollu hyvä tehdä jotain tosi abstraktia ja käsitteellistä, vaikken mä itteeni kumpaankaan menis niputtaan.
ET: Emmä sanois sitä suvannoks, enemmänki kasvun vaiheeks. Vaikka mä joskus haaveilenki olevani aina 14, ni must on kyl oikeesti ihan kiva olla melkeen kolkyt. Jotenki tietyn ajanjakson töissä se on ollu itsestäänselvyys että jotain tapahtuu ihmiselle ja se ihminen olen minä. Nyt mä, jopa välillä tiedostamattani, yritän kohdistaa huomion pois itestäni ja nimenomaan siihen tyyppiin joka tulee kattoon näyttelyy tai mitä ikinä.
JS: Joo, jossain vaihees tajus et pitää joku raja vetää siihen, mitä jutskaa käsittelee, niiku mä tein joskus performanssin, missä mä kuvailin mun tyttöystävän piirteitä. En niinku mitenkään yksityiskohtasesti, mut kummiski. Niin sen jälkeen oli kyl aika paska fiilis, et pitiks toikin nyt mennä tekemään, etenki ku se dumppas mut pari päivää sen jälkeen. Siis ihan muista syistä, mut kummiski, niinku Hannah Arendt kirjotti et rakkautta ei sais tuoda julkiseks.
ET: Ehkä ennemminki et miten käsittelee vaikka sitä rakkautta. Ei oo välttämätöntä antaa sille jonkun tietyn henkilön piirteitä, kun kyse on kuitenki tunteesta yleisemmällä tasolla.
JS: Just, mut sillee pitäs tajuu, miten ihmiset kummiskin samaistuu henkilökohtasiin kokemuksiin. Niinku jos vaik kirjottaa runon, nii joku voi luulla et se kertoo siitä, niinku se sekava kulkuri tuli selittää Lennonin kuistille, et sen biisit kertoo siitä. Joskus joku tyyppi sano mulle, että mun musa toi sille jotain muistoja mieleen, ja et se niinku sen keikan ajan oli niissä muistoissa ja sit kun se loppu, niin se palas todellisuuteen. Aika pimeetä. Se oli kyl viettäny aikaa jossain Goalla, mut joo, pitäs luottaa ihmisten luontaseen herkkyyteen.
ET: Nii, henkilökohtaset kokemukset tarvii vaan esittää niin, et ne on avoimia tulkinnoille ja sille herkkyydelle mikä kaikissa on.
JS: Ton mä sensuroin. Sä vaan toistat mitä mä sanoin.